Vapaakauppasopimus (FTA)
Mikä on vapaakauppasopimus (FTA)?
Vapaakauppasopimus on kahden tai useamman maan välinen sopimus, jonka tarkoituksena on vähentää tuonnin ja viennin esteitä niiden välillä. Vapaakauppapolitiikan mukaisesti tavaroita ja palveluita voidaan ostaa ja myydä yli kansainvälisten rajojen vähäisin tai ei ollenkaan valtion tulleja, kiintiöitä, tukia tai kieltoja, jotka estävät niiden vaihdon.
Vapaakaupan käsite on kaupan protektionismin tai taloudellisen eristäytymisen vastakohta.
Kuinka vapaakauppasopimus toimii
Nykymaailmassa vapaakauppapolitiikkaa toteutetaan usein asianomaisten maiden muodollisen ja keskinäisen sopimuksen avulla. Vapaakauppapolitiikka voi kuitenkin olla yksinkertaisesti kaupan rajoitusten puuttumista.
Hallituksen ei tarvitse ryhtyä erityistoimiin edistääkseen vapaakauppaa. Tätä kädet irti asennetta kutsutaan " laiss ez-faire tradeksi " tai kaupan vapauttamiseksi.
Hallitukset, joilla on vapaakauppapolitiikkaa tai -sopimuksia, eivät välttämättä hylkää kaikkea tuonnin ja viennin valvontaa tai poista kaikkea protektionistista politiikkaa. Nykyaikaisessa kansainvälisessä kaupassa harvat vapaakauppasopimukset (FTA) johtavat täysin vapaaseen kauppaan.
Esimerkiksi kansakunta voi sallia vapaakaupan toisen maan kanssa poikkeuksin, jotka kieltävät tiettyjen lääkkeiden, joita sen sääntelijät eivät ole hyväksyneet, tai rokottamattomien eläinten tai jalostettujen elintarvikkeiden tuonnin, jotka eivät täytä sen standardeja.
Vapaakaupan edut hahmoteltiin taloustieteilijä David Ricardon vuonna 1817 julkaisemassa "Poliittisen talouden ja verotuksen periaatteista".
Tai sillä voi olla politiikkaa, joka vapauttaa tietyt tuotteet tullittomasta asemasta kotituottajien suojelemiseksi ulkomaiselta kilpailulta teollisuudellaan.
Vapaakaupan taloustiede
Periaatteessa vapaakauppa kansainvälisellä tasolla ei eroa naapureiden, kaupunkien tai osavaltioiden välisestä kaupasta. Sen avulla kunkin maan yritykset voivat kuitenkin keskittyä sellaisten tavaroiden tuotantoon ja myyntiin, jotka käyttävät resurssejaan parhaiten, kun taas muut yritykset tuovat tavaroita, joita on vähän tai joita ei ole saatavilla kotimaassa. Tämä paikallisen tuotannon ja ulkomaankaupan yhdistelmä antaa talouksille mahdollisuuden kokea nopeampaa kasvua ja vastata paremmin kuluttajien tarpeisiin.
Tämän näkemyksen suositteli ensimmäisen kerran vuonna 1817 taloustieteilijä David Ricardo kirjassaan "On the Principles of Political Economy and Taxation". Hed väittää, että vapaakauppa laajentaa monimuotoisuutta ja alentaa maassa saatavilla olevien tavaroiden hintoja samalla kun se hyödyntää paremmin sen kotimaisia resursseja, tietoja ja erikoistaitoja.
Yleinen mielipide vapaakaupasta
Harvat asiat jakavat taloustieteilijöitä ja suuren yleisön yhtä paljon kuin vapaakauppa. Tutkimukset osoittavat, että amerikkalaisten yliopistojen taloustieteilijät tukevat seitsemän kertaa todennäköisemmin vapaakauppapolitiikkaa kuin suuri yleisö. Itse asiassa amerikkalainen taloustieteilijä Milton Friedman sanoi: "Talousalan ammatti on ollut lähes yksimielinen vapaakaupan toivottavuudesta."
Vapaakauppapolitiikka ei ole ollut yhtä suosittua suuren yleisön keskuudessa. Keskeisiä kysymyksiä ovat epäreilu kilpailu maista, joissa alhaisemmat työvoimakustannukset mahdollistavat hintojen alentamisen ja hyväpalkkaisten työpaikkojen menetyksen ulkomaisille valmistajille.
Yleisön kehotus ostaa amerikkalaista voi tulla kovempaa tai hiljaisemmaksi poliittisten tuulien myötä, mutta se ei koskaan vaimene.
Näkymä rahoitusmarkkinoilta
Ei ole yllättävää, että rahoitusmarkkinat näkevät kolikon toisen puolen. Vapaakauppa on mahdollisuus avata toinen osa maailmaa kotimaisille tuottajille.
Lisäksi vapaakauppa on nyt olennainen osa rahoitusjärjestelmää ja sijoitusmaailmaa. Amerikkalaisilla sijoittajilla on nyt pääsy useimpiin ulkomaisiin rahoitusmarkkinoihin ja laajempaan valikoimaan arvopapereita, valuuttoja ja muita rahoitustuotteita.
Täysin vapaa kauppa rahoitusmarkkinoilla on kuitenkin epätodennäköistä meidän aikanamme. Maailman rahoitusmarkkinoita varten on monia ylikansallisia sääntelyorganisaatioita, mukaan lukien Baselin pankkivalvontakomitea,. Kansainvälinen arvopaperikomitea (IOSCO) ja pääomanliikkeitä ja näkymättömiä transaktioita käsittelevä komitea.
Tosimaailman esimerkkejä vapaakauppasopimuksista
Euroopan unioni on nykyään merkittävä esimerkki vapaakaupasta. Jäsenmaat muodostavat olennaisesti rajattoman yhtenäisen kokonaisuuden kaupankäynnin kannalta, ja euron käyttöönotto useimmissa näistä maista tasoittaa tietä eteenpäin. On huomattava, että tätä järjestelmää säätelee Brysselissä sijaitseva byrokratia, jonka on hoidettava monia kauppaan liittyviä kysymyksiä, joita jäsenmaiden edustajien välillä tulee esiin.
Yhdysvaltain vapaakauppasopimukset
Yhdysvalloilla on tällä hetkellä useita vapaakauppasopimuksia. Näitä ovat monikansalliset sopimukset, kuten Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus (NAFTA), joka kattaa USA:n, Kanadan ja Meksikon, ja Keski-Amerikan vapaakauppasopimus (CAFTA), joka sisältää useimmat Keski-Amerikan valtiot. On myös erilliset kauppasopimukset kansojen kanssa Australiasta Peruun.
Yhdessä nämä sopimukset tarkoittavat, että noin puolet kaikista Yhdysvaltoihin saapuvista tavaroista tulee tullitta hallituksen lukujen mukaan. Teollisuustuotteiden keskimääräinen tuontitulli on 2 %.
Kaikki nämä sopimukset eivät vieläkään muodosta vapaakauppaa sen kaikkein laissez-faire-muodossa. Amerikkalaiset erityiset eturyhmät ovat onnistuneesti lobbaneet asettaakseen kaupparajoituksia sadoille tuontituotteille, mukaan lukien teräs, sokeri, autot, maito, tonnikala, naudanliha ja denim.
##Kohokohdat
Vapaakauppasopimukset vähentävät tai poistavat kansainvälisten rajojen yli tapahtuvan kaupan esteitä.
Vapaakauppa on kaupan protektionismin vastakohta.
USA:ssa ja EU:ssa vapaakauppasopimukset eivät tule ilman säännöksiä ja valvontaa.
