Lindahlin tasapaino
Mikä on Lindahlin tasapaino?
Lindahlin tasapaino on tasapainotila puhtaan julkisen hyödyn kvasimarkkinoilla. Kuten kilpaillussa markkinatasapainossa , tavaran tarjonta ja kysyntä ovat tasapainossa tavaran tuottamiseen liittyvien kustannusten ja tulojen lisäksi. Lindahlin tasapaino riippuu mahdollisuudesta ottaa käyttöön tehokas Lindahl-vero, jonka ensimmäisenä ehdotti ruotsalainen taloustieteilijä Erik Lindahl.
Lindahlin tasapainon ymmärtäminen
Lindahlin tasapainossa kolmen ehdon on täytyttävä:
Jokainen kuluttaja vaatii yhtä paljon julkishyödykettä ja on siten samaa mieltä määrästä, joka pitäisi tuottaa.
Kuluttajat maksavat kukin hinnan (tunnetaan nimellä Lindahl-vero) saamansa marginaaliedun mukaan.
Veron kokonaistulo kattaa kaikki yleishyödykkeen tuottamisesta aiheutuvat kustannukset.
Lindahl-vero on ruotsalaisen taloustieteilijän Erik Lindahlin vuonna 1919 ehdottama verotusmuoto, jossa yksilöt maksavat julkishyödykkeen tarjoamisesta saamansa marginaaliedun mukaan kunkin julkishyödykkeen tarjoamisen tehokkaan tason määrittämiseksi.
Tasapainotilassa kaikki ihmiset kuluttavat saman määrän julkisia hyödykkeitä, mutta he joutuvat maksamaan eri hinnat Lindahl-veron alaisina, koska jotkut ihmiset saattavat arvostaa tiettyä tuotetta enemmän kuin toiset.
Tämän paradigman mukaan kunkin yksilön suhteellinen osuus kokonaisverotuloista on verrannollinen henkilökohtaiseen hyötyyn,. jota hän nauttii julkisesta hyödystä. Toisin sanoen Lindahl-vero edustaa yksilön osuutta tietyn talouden kollektiivisesta verotaakasta. Kunkin henkilön maksaman veron todellinen määrä on tämä suhde kertaa tavaran kokonaishinta.
Tasapainosuure on määrä, joka rinnastaa tavaran rajakustannukset kuluttajille koituvien marginaalihyötyjen summaan (rahassa). Lindahl-hinta jokaista henkilöä kohden on summa, jonka henkilö maksaa osuudestaan julkisista hyödykkeistä. Lindahl-hintoja voidaan siis nähdä yksittäisinä osuuksina talouden kollektiivisesta verotaakasta, ja Lindahlin hintojen summa vastaa yhteiskuntaa hyödyttävien julkisten hyödykkeiden, kuten maanpuolustuksen ja muiden yhteisten ohjelmien ja palveluiden, toimittamisen kustannuksia.
Ongelmia Lindahl-veron kanssa
Lindahlin tasapainolla on enemmän filosofinen sovellus kuin käytännöllinen käyttö useiden Lindahlin tasapainon todellista toimintaa rajoittavien seikkojen vuoksi. Koska Lindahlin veron tosiasiallinen täytäntöönpano Lindahl-tasapainon saavuttamiseksi on mahdotonta, julkisten hyödykkeiden tarjoamisesta ja rahoituksesta päätettäessä käytetään yleensä muita menetelmiä, kuten kyselyjä tai enemmistöpäätöstä.
Lindahl-veron toteuttamiseksi veroviranomaisen on tiedettävä jokaisen yksittäisen kuluttajan kysyntäkäyrän tarkka muoto kullekin julkiselle hyödykkeelle. Ilman hyödykkeen markkinoita kuluttajat eivät kuitenkaan voi kommunikoida, miltä nämä kysyntäkäyrät näyttävät. Koska ei ole mahdollista arvioida, kuinka paljon kukin henkilö arvostaa tiettyä tuotetta, rajahyötyä ei voida yhdistää kaikkien yksilöiden kesken.
Vaikka kuluttajat voisivat kertoa mieltymyksistään ja veroviranomainen voisi yhdistää ne, kuluttajat eivät ehkä edes olisi tietoisia omista mieltymyksistään tietyn julkisen hyödyn suhteen tai siitä, kuinka paljon he arvostavat sitä riippuen siitä, onko, kuinka paljon tai kuinka usein tietty kuluttaja. kuluttaa itse asiassa yleishyötyä.
Vaikka kuluttajien mieltymykset tunnetaan, välitetään ja kootaan yhteen, ne eivät välttämättä ole vakaita yksilötasolla tai kokonaisuutena. Kuluttajien kysyntäkäyrien arvioita saatetaan joutua päivittämään jatkuvasti, jotta voidaan mukauttaa sekä kunkin tuotetun julkisen hyödykkeen kokonaismäärää että jokaiselta yksittäiseltä henkilöltä perittävää hintaa.
Myös Lindahl-veron tasapuolisuusongelmia on nostettu esille. Vero veloittaa jokaiselta henkilöltä summan, joka vastaa tavarasta saamaa hyötyä. Tiettyjen julkisten hyödykkeiden, kuten sosiaalisten turvaverkkojen, osalta tämä ei tietenkään ole järkevää. Se vaatisi esimerkiksi hyvinvoinnin edunsaajilta vähintään saamiensa siirtomaksujen suuruisen veron veloittamista, mikä näyttäisi tuhoavan ohjelman koko tarkoituksen.
Saattaa myös käydä niin, että jotkut kuluttajat saavat kielteistä hyötyä tietystä julkisesta hyödystä, ja hyödykkeen tarjoaminen aiheuttaa heille itse asiassa vahinkoa. Esimerkiksi harras pasifisti, joka vastustaa jyrkästi aseellisen armeijan olemassaoloa maanpuolustukseen. Lindahl-vero tälle henkilölle olisi välttämättä negatiivinen. Tämä johtaisi pienempään tasapainomäärään (koska kokonaiskysyntä on pienempi) ja korkeampaan Lindahl-hintaan kaikille muille yhteiskunnan jäsenille (koska vaadittu kokonaistulo sisältäisi pasifistien "oston" hinnan).
Äärimmäisessä tapauksessa tämä voi johtaa jopa tilanteeseen, jossa pieni vähemmistöryhmä tai jopa yksittäinen yksilö, jolla on vahvasti vastakkaisia mieltymyksiä, voisi kokonaan estää tietyn julkisen hyödyn tuotannon riippumatta siitä, kuinka paljon se hyödyttäisi muuta yhteiskuntaa – jos hinta niiden ostaminen on suurempi kuin summa, jonka muut ovat valmiita maksamaan. Tässä tapauksessa saattaa olla järkevämpää jättää huomiotta ristiriitaisen vähemmistön edut, jakaa poliittinen elin julkisten hyödykkeiden mieltymysten mukaan tai fyysisesti poistaa vastakkainen vähemmistö taloudesta.
Kohokohdat
Lindahl-tasapaino on teoreettinen konstruktio, koska erilaiset teoreettiset ja käytännön asiat estävät tehokkaan Lindahl-veron toteutumisen koskaan.
Lindahlin tasapaino on talouden teoreettinen tila, jossa tuotetaan optimaalinen määrä julkisia hyödykkeitä ja julkisten hyödykkeiden kustannukset jaetaan tasapuolisesti kaikkien kesken.
Lindahl-tasapainon saavuttaminen edellyttää Lindahl-veron käyttöönottoa, joka veloittaa jokaiselta saamaansa etuuteen suhteutetun summan.
