Kansainvälinen pankkilaki vuodelta 1978
Mikä on vuoden 1978 kansainvälinen pankkilaki?
Vuoden 1978 kansainvälinen pankkilaki asetti kaikki ulkomaisten pankkien amerikkalaiset sivukonttorit ja edustajat Yhdysvaltain pankkialan sääntelyviranomaisten valvonnan alaisiksi. Se mahdollisti Federal Deposit Insurance Corporationin (FDIC) vakuutuksen tarjoamisen näille sivukonttoreille. Se myös edellytti niitä noudattamaan Yhdysvaltain pankkilainsäädäntöä, jotka liittyvät esimerkiksi varauksiin ja kirjanpito- ja sääntelyvaatimuksiin, jotta kaikkia kotimaassa toimivia pankkeja kohdellaan tasapuolisesti sääntelyn näkökulmasta.
Vuoden 1978 kansainvälisen pankkilain ymmärtäminen
Vuoden 1978 kansainvälinen pankkilaki oli ensimmäinen Yhdysvalloissa annettu laki, joka tuo Yhdysvalloissa toimivien ulkomaisten pankkien kotimaiset sivukonttorit liittovaltion pankkialan sääntelyn piiriin. Siihen asti Yhdysvalloissa toimiviin ulkomaisiin pankkeihin oli sovellettu erilaisia osavaltiolakeja, joilla ei ollut kansallista yhtenäisyyttä niiden kohtelussa. Tämä oli tuonut ulkomaisille pankeille sekä tiettyjä etuja että haittoja yhdysvaltalaisiin pankkeihin verrattuna.
Esimerkiksi ulkomaisilla pankeilla oli se etu, että ne pystyivät muodostamaan sivukonttoreita valtioiden välillä, mutta ne kärsivät yrittäessään houkutella vähittäistalletuksia,. koska ne eivät voineet tarjota FDIC-vakuutusta.
Paine lainsäädännölle, joka koskee ulkomaisten pankkien amerikkalaisten sivukonttoreiden käsittelyä, vahvistui 1970-luvulla, kun Yhdysvalloissa toimivien ulkomaisten pankkien määrä ja koko kasvoivat merkittävästi. Vuonna 1973 Yhdysvalloissa toimi 60 ulkomaista pankkia, joiden varat olivat 37 miljardia dollaria; huhtikuuhun 1978 mennessä se oli kasvanut 122 pankkiin, joiden varat olivat 90 miljardia dollaria. Siihen mennessä heillä oli myös 26 miljardin dollarin arvosta lainoja Yhdysvalloissa. Nämä tilastot tarkoittivat, että aiempi käsitys ulkomaisista pankeista erikoistuneina laitoksina, jotka rahoittavat ensisijaisesti ulkomaankauppaa, ei enää sovellettu, ja niiden laaja osallistuminen yleisiin pankkipalveluihin korosti liittovaltion valvontaa.
Huolet, jotka johtavat vuoden 1978 kansainväliseen pankkilakiin
Federal Reserve Bank ja Yhdysvaltain valtiovarainministeriö olivat erityisen huolissaan siitä, että ulkomaisilla pankeilla oli kotimaisiin pankkeihin verrattuna etuja talletusten houkuttelemisessa usean osavaltion toimintojensa kautta – talletusten vastaanottaminen on pankin liiketoiminnan kannalta ratkaisevaa. Yhdessä näiden pankkien tarjoamien palvelujen monipuolisuuden kanssa oli suuri huoli siitä, että jos status quon annetaan jatkua, vain kourallinen suuria kotimaisia pankkeja pystyisi kilpailemaan ulkomaisten instituutioiden kanssa.
Vuoden 1978 lailla pyrittiin ratkaisemaan nämä huolenaiheet luomalla säännöt, jotka edistävät kilpailukykyistä tasa-arvoa ulkomaisten ja kotimaisten pankkien välillä säilyttäen samalla valtioiden kyvyn houkutella pääomaa ja perustaa kansainvälisiä pankkikeskuksia. Samaan aikaan laki antoi liittovaltion viranomaisille mahdollisuuden säännellä ja valvoa Yhdysvalloissa toimivia ulkomaisia pankkeja (tärkeä tekijä pankkijärjestelmän vakauden takana). Tämän vuoksi ulkomaisten pankkien on noudatettava samoja varantoprosenttia ja muita sääntelyyn liittyviä seikkoja kuin kotimaisten pankkien, mukaan lukien raportointi- ja pankkitarkastusvaatimukset. Näiden pankkien varantovaatimusten valvonta mahdollistaa myös Federal Reserven tehokkaamman rahapolitiikan määrittämisen.
Kohokohdat
Kansainvälinen pankkilaki oli vuonna 1978 hyväksytty laki, joka asetti Yhdysvalloissa toimivat ulkomaiset pankkiyksiköt amerikkalaisten sääntelyviranomaisten ja FDIC:n alaisuuteen.
Ennen lakia ulkomaisten pankkien Yhdysvaltojen sivukonttorit olivat sen sijaan osavaltiokohtaisten määräysten alaisia.
Lain myötä kaikki Yhdysvaltain rajojen sisällä toimivat kotimaiset tai ulkomaiset pankit joutuivat samojen yhtenäisten sääntelysääntöjen ja valvonnan alaisiksi.
