Ketjupankkitoiminta
Mikä on ketjupankkitoiminta?
Ketjupankkitoiminta on pankkien hallinnon muoto, joka tapahtuu, kun pieni ryhmä ihmisiä hallitsee vähintään kolmea itsenäisesti vuokrattua pankkia. Yleensä määräysvaltaa käyttävät osakkaat ovat enemmistöosakkaita tai yhteenliittymien johtokuntien johtajia. Ketjupankkitoiminta kokonaisuutena on vähentynyt valtioiden välisen pankkitoiminnan voimakkaan kasvun myötä.
Ketjupankkitoiminnan ymmärtäminen
Ketjupankit nousivat tunnetuksi vuoden 1929 osakemarkkinoiden romahduksen jälkeen. Ne olivat suosittuja, koska ne hajasivat riskiä pankkiryhmien kesken sen sijaan, että ne olisivat keskittyneet yhteen kokonaisuuteen. Federal Reserve -komitean vuonna 1931 tekemän raportin mukaan ketjupankkitoiminta syntyi ensin Pohjois-Dakotassa, missä David H. Beecher osti pankin vuonna 1884 ja toisen vuonna 1887 .
Myöhemmin tämä pankkiomistusmuoto tuli suosituksi etelässä. Vuodesta 1896 lähtien Witham-organisaatio osti useita pankkeja ja hallitsi lähes 200 pankkia New Yorkissa, New Jerseyssä, Georgiassa ja Floridassa 30 vuotta myöhemmin .
Suurin syy siihen, miksi ketjupankkitoiminta juurtui luoteis- ja eteläosavaltioihin, on se, että ne eivät sallineet sivukonttoripankkitoimintaa. New Jerseystä tuli ensimmäinen osavaltio vuonna 1889, joka loi oikeudellisen ennakkotapauksen sellaisen yhtiön perustamiselle, joka perustettiin ainoastaan pitämään osakkeita muissa yhtiöissä. Pankkiorganisaatiot ja yksityishenkilöt käyttivät tätä lakia hyväkseen laajentaakseen omistusoikeuttaan muihin rahoituslaitoksiin
Ketjupankkitoiminta ei ole kuin konttoripankkitoimintaa,. joka sisältää pankkitoimintojen suorittamisen (esim. talletusten vastaanottaminen tai lainojen ottaminen) tiloissa, jotka sijaitsevat poissa pankin kotitoimistosta. Sivukonttoripankkitoiminta on käynyt läpi merkittäviä muutoksia 1980-luvulta lähtien. Se eroaa myös ryhmäpankkitoiminnasta.
Ryhmäpankkitoiminnassa yhden pankkiholdingyhtiön alaisuudessa on useita osakkuuspankkeja. Ketjupankkitoiminnassa kolme tai useampi pankki toimii itsenäisesti ilman perinteisiä holdingyhtiön esteitä. Pankkiholdingyhtiö on emoyhtiö, osakeyhtiö tai kommandiittiyhtiö, joka omistaa riittävästi alkuperäisen pankin äänivaltaista osaketta valvoakseen sen politiikkaa ja hallintoa. Erillisten pankkien toiminnot ketjupankkitoiminnassa eivät mene päällekkäin (kuten holdingyhtiössä toisinaan tapahtuu), jotta tuotto maksimoidaan mahdollisimman paljon.
Ketjupankkitoiminnan edut ja haitat
Ketjupankkitoiminnan tärkein etu on, että se rajoittaa asiakkaiden riskiä. Vaikka ketjupankit ovat itsenäisesti vuokrattuja, ne ovat yhteydessä toisiinsa omistusyhteisyyden kautta. Näin varmistetaan, että riski jakautuu useiden laitosten kesken ja on siten hallittavissa. Niiden avulla suuret pankkiorganisaatiot voivat myös tavoittaa alipalveluita tai pieniä yhteisöjä ottamalla omistusosuuden kyseisessä yhteisössä toimivasta pankista.
Ketjupankkitoiminnan muita etuja ovat toiminnan tehostaminen mittakaavaetujen avulla. Ketjupankkijärjestelmän rahoituslaitokset voivat lainata toisilleen suhteellisen löysillä ehdoilla. Myös saman ketjupankkiryhmän pankkien välillä on vähemmän kilpailua. On esimerkiksi tuskin todennäköistä, että ryhmän pankit kilpailevat asiakkaista samalta maantieteelliseltä alueelta.
Mutta vähemmän kilpailua ja riskejä voi myös olla haitallinen vaikutus tietyn alueen pankkipalveluihin, koska se rajoittaa asiakkaiden valinnanvaraa. Estämällä kilpailua ja riskejä ketjupankkitoiminta voi myös johtaa palvelujen keskittämiseen valittujen toimijoiden käsiin. Ketjupankkijärjestelmän eri pankkien keskinäiset suhteet merkitsevät sitä, että yhden pankin epäonnistuminen voi aiheuttaa ongelmia muissa siihen liittyvissä laitoksissa.
Ketjupankkitoiminta verrattuna valtioiden väliseen pankkitoimintaan
Osavaltioiden välinen pankkitoiminta kasvoi merkittävästi 1980-luvun puolivälissä, jolloin osavaltioiden lainsäätäjät hyväksyivät uusia lakeja, jotka antoivat pankkiholdingyhtiöille mahdollisuuden ostaa valtion ulkopuolisia pankkeja vastavuoroisesti muiden osavaltioiden kanssa. Kuten edellä todettiin, valtioiden välisen pankkitoiminnan nousu on korreloinut ketjupankkitoiminnan laskun kanssa.
Valtioiden välinen pankkitoiminta kasvoi kolmessa vaiheessa. Ensimmäinen alkoi 1980-luvulla aluepankeilla, jotka muodostuivat pienten, itsenäisten pankkien yhdistyessä luoden suurempia pankkeja. Tämän jälkeen Riegle-Neal Interstate Banking and Branching Efficiency Act antoi pääomavaatimuksen täyttäville pankeille mahdollisuuden ostaa pankkeja mistä tahansa muusta osavaltiosta 29. syyskuuta 1995 jälkeen. Nämä säädökset johtivat valtakunnallisen valtioiden välisen pankkitoiminnan syntymiseen.
Ketjupankki- ja investointipankkitoiminta
Ketjupankkitoiminta eroaa investointipankkitoiminnasta siinä mielessä, että investointipankit luovat pääomaa merkitsemällä uusia velka- ja osakearvopapereita, avustavat arvopapereiden myynnissä, helpottavat fuusioita ja yritysostoja, uudelleenjärjestelyjä ja välityskauppoja sekä neuvovat liikkeeseenlaskijoita liikkeeseenlaskussa ja varaston sijoittaminen. Investointipankit ovat luonteeltaan valtioiden välisiä (ja kansainvälisiä), koska monet sijoituspankkien välittämät sopimukset sisältävät sijoittajia maailmanlaajuisesti.
Monet investointipankkijärjestelmät ovat bulge bracket -yritysten, kuten Goldman Sachsin, Morgan Stanleyn, JPMorgan Chasen, Bank of American ja Deutsche Bankin, tytäryhtiöitä.
Esimerkkejä ketjupankkitoiminnasta
Ketjupankkitoiminnasta tuli suosittu tapa tavoittaa Keskilännen maaseutuyhteisöjä 1970-luvulla. Lokakuussa 1977 julkaistun Economic Perspectives -julkaisun artikkelin mukaan Iowassa oli 30 ketjupankkiorganisaatiota, jotka kontrolloivat 87 liikepankkia, jotka sijaitsivat enimmäkseen maaseutukunnissa. Yhdessä niillä oli noin 1,2 miljardia dollaria liikepankkitalletuksia. Illinoisissa oli 40 ketjupankkiorganisaatiota, jotka kontrolloivat 197 liikepankkia, mikä on viidesosa osavaltion pankkien kokonaismäärästä. Näillä pankeilla oli monimutkaiset kietoutuvat suhteet jaettuun ylimpään johtoon ja hallituksen jäseniin sekä lainoja toisilleen.
Kohokohdat
Ketjupankkitoiminta on pankkien hallinnon muoto, jossa yksityishenkilöt tai yhteisö ottaa haltuunsa vähintään kolme pankkia, jotka ovat itsenäisesti perustettu.
Ketjupankkitoiminnan suosio on laskenut valtioiden välisen pankkitoiminnan nopean leviämisen myötä.
Se ei ole kuin sivukonttori- tai ryhmäpankkitoimintaa, koska tällaisen järjestelmän pankit ovat erikseen omistettuja eivätkä ole osa samaa kokonaisuutta.
